Immanuel Kant (1724-1804)

Immanuel Kant syntyi vuonna 1724 Königsbergissä, Preussissa. Hänen isänsä oli ammatiltaan satulaseppä. Äiti kuului uskonlahkoon, joka edellytti ankaraa uskonnollisuutta ja tämän vuoksi Kant sai tiukan uskonnollisen kasvatuksen. Elintavoiltaan Kant oli vaatimaton, mutta äärimmäisen täsmällinen. Hän ei myöskään matkustellut, vaan pysytteli kotipaikkakunnallaan. Kant pysyi naimattomana koko ikänsä, tosin kaksi kertaa hän oli harkinnut kosimista, muttei kummallakaan kerralla ollut saanut toteutettua aiettaan.

Vuonna 1755 Kant aloitti dosenttina Königsbergin yliopistossa ja samana vuonna ilmestyi hänen tärkein luonnontieteitä käsittelevä teoksensa, Allgemaine Naturgeschichte und Theorie des Himmels. Teoksessa Kant esitteli teoriansa aurinkokunnan synnystä, mutta väittää siinä myös, että kaikki kiertotähdet ovat asuttuja ja että mitä kauempana kiertotähti sijaitsee, sitä parempia sen asukkaat ovat. Keitä ja millaisia nämä kiertotähdillä elävät sitten ovat, sitä Kant ei kerro eikä hän muutenkaan perustele teoriaansa. Hämmästyttävintä Kantin teoriassa on, ettei se asetakaan maapalloa ja siellä asuvia ihmisiä korkeimmalle sijalle, vaan melkeinpä päinvastoin.

Opettajana Kant oli hyvin pidetty. Hänen eräs periaatteensa oli auttaa eniten keskinkertaisesti lahjakkaita opiskelijoita, sillä hänen mielestään, tyhmiä ei voi auttaa ja viisaimmat osaavat auttaa itse itseään. Tuohon aikaan ei ollut tiukkoja rajoja siitä, mitä kukin opetti ja Kant olikin mielistynyt erityisesti maantieteeseen, mutta tutki myös fysiikkaa sekä kansatiedettä, ei niinkään metafysiikkaa, josta hänet kenties parhaiten tunnetaan. Vasta toimittuaan 15 vuotta Königsbergin yliopiston dosenttina hänet nimitettiin vuonna 1770 logiikan ja metafysiikan professoriksi. Sitä ennen hän oli ehtinyt hakea jo kahdesti professorinvirkaa, tosin huonolla tuloksella.

Kantin pääteoksena pidetään Puhtaan järjen kritiikkiä eli alkuperäiseltä nimeltään Kritik der reinen Vernunft, joka julkaistiin vuonna 1781, toinen painos kuusi vuotta myöhemmin. Se käsittelee metafysiikkaa, jonka olemassaoloa vastaan David Hume oli hyökännyt kiivaasti. Tuo teos on melkein tuhannen sivun tiiliskivi eikä sen teksti ole mitään helppolukuista, mutta silti se saavutti valtavan suosion. Kymmenen vuotta myöhemmin oli jo syntynyt toista sataa teosta, jotka käsittelivät Kantin Puhtaan järjen kritiikkiä. Vuonna 1783 Kant kirjoitti kirjan Prolegomena, yleistajuiseksi esipuheeksi Puhtaan järjen kritiikille. "Esipuhe kaikkeen tulevaan metafysiikkaan, joka voi esiintyä tieteenä", sanottiin sen otsikossa. Etenkin Humen kirjoitusten jälkeen tuo väittämä on rohkea, mutta Kantin teorioiden pohjalta aukeaa uusi mahdollisuus.

Perustavana kysymyksenä on, voiko ihmisellä olla tietoa, joka ei ole lähtöisin eikä riippuvainen hänen omasta kokemuksestaan? Tällaisesta tiedosta käytetään nimitystä a priori. Tärkeää tässä on se, että voimme luottaa tietoon, joka ei ole havaintojemme vääristämä. Tällöin luonnontieteiden kaltaiset tieteet ovat mahdollisia, eivätkä ne silloin siis selitä vain sitä, miten asiat ovat ennen olleet ja tapahtuneet. Jos siis kaikki tietomme olisi pelkästään kokemusperäistä, emme voisi luottaa siihen, sillä asiathan saattaisivat muuttua toiseksi jo seuraavassa hetkessä. Puhtaan järjen kritiikissä Kant todistaa, että esimerkiksi matematiikka ja geometria ovat a priori. Onhan kaksi kertaa viisi kymmenen ja kolmion kulmien summa 180 astetta kokemuksestamme riippumatta. Täten ne ovat tosia aikaisemmasta kokemuksesta riippumatta.

Hän käsitteli myös aikanaan uudella tavalla ihmisen keinoja tehdä havaintoja ympäristöstään. Kun häntä ennen kokemuksen tekijät jaettiin kahteen osaan, aistivaan ja tiedostavaan ihmiseen sekä kohteeseen, lisätään nyt vielä mukaan inhimillinen mieli. Kun kuulemme puhelimen soivan, voidaan kokemus eritellä Kantin mukaan suurinpiirtein seuraavalla tavalla. Puhelin, joka on tässä tapauksessa kohde, soi eli lähettää ääntä korviimme. Kuulemme siis puhelimen soivan, mutta tärkeämpää on että erotamme sen äänen muista ympärillämme olevista äänistä, ja päättelemme tai tiedämme kokemuksen avulla nimenomaan puhelimen soivan. Toisaalta puhelimien ääni voi olla erilainen, mutta useimmiten osaamme tarvittaessa yhdistää kokemuksemme ja päätellä kyseessä olevan puhelimen. Tarvitaan siis inhimillistä kokemusta, mutta myös inhimillistä järkeä, joiden avulla muodostamme kokemuksen puhelimen soimisesta.

Ihminen siis kerää aisteillaan tietoa, jonka sitten myös käsittelee ja jäsentää. Aistimuksia täytyy myös kyetä erottelemaan, sillä aistimme keräävät jatkuvasti lukemattoman määrän erilaista tietoa, mutta niistä vain tärkeimmät huomioidaan. Erotamme puhelimen äänen lukuisista muista äänistä, joita jatkuvasti kuulemme ja juuri se saa meidät toimimaan. Kant luo uuden käsitteen, aktiivinen mieli.

Kantin maailmankuva on kaksijakoinen, osin kuten Platoninkin. Hän kirjoitti, että on olemassa oliot itsessään sekä havaintomme niistä. Kun näemme tai tunnemme aisteillamme jotain, määrittelemme mikä se on, tai siis annamme havainnoillemme nimen. Näin tiedostamme olion, mutta koska on olemassa vain kokemuspohjaiset havainnot siitä, itse oliosta emme välttämättä tiedä mitään. Tunnemme sen vain kokemuksemme kautta, emme saata tietää millainen se oli ennen kokemustamme. Näitä kokemuksiamme aivot sitten jäsentävät ja muokkaavat havainnoista ideoita. Maailma joka ympärillämme avautuu on fenomenaalinen maailma, eli sellainen kuin sen todellisuus ilmenee meille aistiemme ja käsitystemme kautta. Niinpä Kantin mukaan ymmärryksemme rajat ovat samalla myös maailmamme rajat. Mitä emme ymmärrä emmekä aisti, voimme ainoastaan nimetä sen, ja nimi on silloin yhtä kuin se itse. Fenomenaalinen maailma on meille silti objektiivista tietoa, väittää Kant, sillä se on meille kaikille sama ja se määrää myös kaikkia havaintojamme.

"Havainnot ilman käsitteitä ovat sokeita, niinkuin käsitteet ilman havaintoja ovat tyhjiä." Kykymme tietää ja käsittää jokin olio vaatii sekä havainnon siitä että käsitteen. "Vaikka kaikki tietomme alkaa kokemuksesta, se ei siltikään kokonaisuudessaan synny kokemuksesta. Silti kokemukset muodostavat suuren osan omaksumastamme tiedosta, ja Kant haluaakin tietää miten kokemus syntyy. Hän esittelee kaksi a priori tietoa, joista kokemukset muodostuvat. Ne ovat aika ja avaruus. Kaikki mistä voimme saada tietoa tapahtuu avaruudessa. Siksi olisikin järjetöntä kieltää avaruuden olemassaolo. Tapahtumat ovat riippuvaisia ajasta, ne ovat suhteutettuna siihen. Aika ja avaruus ovat siten kokemusperäisen tiedon a prioriset ehdot. Ilman niitä emme voisi kokemuksen kautta hankkia uutta tietoa.

Kausaalisuutta, eli syytä ja sen seurausta ei voida pitää totena, pelkästään aistihavaintojen kautta. Mutta vasta ajattelumme muodostaa syystä seurauksen, eivät pelkästään havaintomme. Teemme havaintomme avaruuteen ja aikaan suhteutettuna, ja niistä havainnoistamme aktiivinen mielemme luo käsityksensä, nimeää olion ja luo idean sekä yhdistää havaintomme sitä edeltäneeseen tilaan ja sen jälkeisiin tapahtumiin.

Puhtaan järjen kritiikki käsittelee myös Jumalan olemassaoloa. Kant kuitenkin väittää, ettemme voi saada sitä selville, koska emme voi kokea jumalaa kokonaisuutena, joten emme voi saada siitä mitään tietoa. Käsitettä emme voi muodostaa ilman kokemusta, ja sama kääntäen, joten tietomme sellaisista asioista on ikuisesti tavoittamattomissa.

Kant kuitenkin painottaa, että on tärkeää erottaa olio ja sen idea. Hänen mukaansa ideat, joilla ei ole vastinetta todellisuudessa, ovat kuin mielikuvituksemme tuotteita. Eli jumalan idea on syntynyt tällä tavoin, mutta on tärkeää olla tuomatta tätä ideaa maailmaamme konkreettisesti, sillä se on mahdotonta. Jos idea on olemassa pelkästään ideana, ei siis oliona, ei sille voida luoda oliota, jonka voisimme käsittää, josta voisimme saada havaintoja joiden perusteella muodostaisimme käsitteen.

Kysymykseen miten sitten muodostamme ideoita, joilla ei ole reaalista vastinetta, Kant kehittää vastaukseksi ymmärryksen yläpuolelle käsitteen puhdas järki. Ideat ovat puhtaan järjen perusta ja ne ovat pelkästään uskon varassa, eikä niitä siten voida millään keinolla tietää tai todistaa oikeaksi tai vääräksi. Tarvitsemme kuitenkin näitä ideoita. Esimerkiksi emme voi ymmärtää maailmaa kokonaisuutena, mutta käsitteenä se on välttämätön. Jumalan olemassaoloa ei voida todistaa, mutta Kantin mukaan moraalitajumme nojaa sen ideaan, joten se on meille välttämätön. Emme voi todistaa käsitystä maailmasta kokonaisuutena, emme voi tietää sitä a priori, joten se jää uskon asiaksi.

Tässä käsitellyt asiat Kantin teoksesta Puhtaan järjen kritiikki ovat vain pieni hipaisu sen todellisesta sisällöstä, mutta Kant ei ollut vielä lopettanut. Kritik der praktischen Vernunft, eli käytännöllisen järjen kritiikki ilmestyi vuonna 1788. Se on moraalifilosofiaa käsittelevä teos, joka käsittelee moraalin syvimpiä peruskysymyksiä. Kantin mukaan moraalikäsky on "annettu meille puhtaana järjen seikkana ja siitä olemme a priori varmat".

Kantin moraalifilosofian peruskäsite, kategorinen imperatiivi on ehdoton ja poikkeukseton. Se ilmaisee periaatteen, joka on absoluuttinen. Siveellinen aisti kuten omatunto on Kantin mukaan synnynnäinen, eikä siten johdu mistään kokemuksesta. Ihmisessä on Kantin mukaan kaksi puolta, järjen hallitsema moraalinen puoli ja toinen tunteiden, halujen ja muiden vaihtelevien seikkojen hallitsema puoli. Kuitenkin järjellisen puolen tulisi hallita ihmistä. Kategorinen imperatiivi on siis meillä kaikilla ja kuuluu seuraavasti: Toimi ikään kuin tekosi maksimiin pitäisi tahtomanasi tulla yleiseksi luonnonlaiksi.

Kategorisella imperatiivilla löytyy lähes samanlainen vastine Raamatussa. Kuitenkin juuri kategorisessa imperatiivissa on yksi tärkeä seikka: vaikka teko johtaisi hyvään, se ei kuitenkaan ole hyvä. Esimerkiksi jos nälkäiselle kerjäläiselle annetaan pala leipää, leivän antaja antaa leipää ainoastaan säälistä, eikä siksi että hän toivoisi kaikkien antavan hänelle leipää. Tällöin siis ei olisi noudatettu kategorista imperatiiviä. Kun ihminen esimerkiksi vain omaksi ilokseen auttaa vähäosaisia, Kant rinnastaa sen pelkästään omahyväisyyteen, sillä tarkoituksena on ollut oman mielihyvän tuottaminen.

Käsky älä tapa saa kategorisen imperatiivin kautta saa uutta sisältöä. En halua tulla tapetuksi, joten yleistän ohjeen, että ei saa tappaa koska tappamisen yleistyminen hävittäisi lopulta kaikki ihmiset maapallolta. Toisaalta perinpohjainen syy tappamisen kieltämiseksi on ollut henkilökohtainen etu, eli sen perusteella käsky älä tapa ei soveltuisi kategoriseksi imperatiiviksi.

Moraalin tulisi olla arvo ja päämäärä sinänsä ja sitä kuten kategorista imperatiiviakin tulisi noudattaa velvollisuudentunteesta. Moraali perustuu ihmisyyden arvolle. Ihmisyys on moraalin tavoin päämäärä sinänsä. Niinpä kategorinen imperatiivi saa uuden muodon: Toimi niin että kohtelet ihmisyyttäsi sekä omassa itsessäsi että toisissa aina myös päämääränä, eikä koskaan pelkästään välineenä.

Kantin käyttämä esimerkki tässä tapauksessa on itsemurha, mikä on jo sinänsä jo hyvin monimutkainen moraalinen ongelma. Hänen mukaansa itsemurhaa suunnitteleva tai pikemminkin toteuttava ihminen pyrkii saavuttamaan ikuisen rauhan poissa maallisista murheista. Itsemurhan tekijä ei ole päämäärä sinänsä, hän vaan välineellistää itsensä. Samalla tavoin armeijan käyttäminen sotaan välineellistää sotilaat. Kant lukitsee vapauden käsitteen ja kategorisen imperatiivin tiiviisti yhteen. Ihmisen tulee noudattaa kategorista imperatiivia vapaasta tahdostaan, vapaus ainoastaan mahdollistaa moraalisen käyttäytymisen. Vapaus ja vapaa tahto käsitteinä liittyvät puhtaaseen järkeen, eli niitä ei voida käsittää eikä konkretisoida. Koska emme kykene ymmärtämään vapauden käsitettä, emme myöskään voi määritellä moraaliamme tarkasti. Tämä ei ilmeisesti Kantia haittaa, sillä hänen mielestään moraalifilosofian ei tule ratkoa käytännön ongelmia, vaan pysyä teoreettisella tasolla.

Vuonna 1804 Kant kuoli, kirjoitettuaan sitä ennen yli kymmenen kirjaa, joista alkuajan tuotanto oli luonnontieteellistä kirjallisuutta, mutta suurin osa painottui erilaisten filosofisten ongelmien käsittelyyn. Kirja Uskonto pelkän järjen valossa, joka julkaistiin 1793 oli saattaa Kantin vaikeuksiin siinä olleiden mielipiteiden vuoksi. Kuningas Fredrik Wilhelm II lähetti jopa kirjeen Kantille, missä hän vaati tätä lopettamaan Raamatun ja Kristinuskon perusoppien väärentämisen ja halventamisen, vaikka teoksessaan Kant oli vain arvostellut kirkkoa instituutiona. Vanhana ja heikkona hän lupautui olemaan käsittelemättä enää uskonnollisia kysymyksiä, mutta totesi että kaikilla oppineilla tulisi olla oikeus muodostaa itsenäinen käsityksensä uskonnollisista kysymyksistä ja myös oikeus julkaista niitä.

Lähteinä on käytetty lähinnä Bertrand Russelin kirjaa Länsimaisen filosofian historia ja Esa Saarisen kirjaa Länsimaisen filosofian historia Sokrateesta Marxiin.

Tämän teksti osittainen lainaaminen tai kopioiminen on sallittua, kunhan siitä ilmoitetaan sen kirjoittajalle Strangerille, ja lähdeluettelossa mainitaan näiden sivujen osoite: Http://surf.to/stranger. Kirjoittaja ei ota mitään vastuuta tekstin käytöstä aiheutuneista vahingoista eikä tekstin mahdollisista virheistä. Kaikki vastuu siirtyy tätä tekstiä luettaessa lukijalle, lainattaessa lainaajalle, kopioitaessa kopioijalle, jne. Lukija on myös velvollinen ilmoittamaan kaikista löytämistään virheistä Strangerille.

Home Page